Olen taistellut tieni takaisin ihmisten luo

Katson edessäni roikkuvaa hirttoköyttä. Sen silmukan läpi maailma näyttää mustalta ja synkältä. Maailmaa ei ole. Mä en jaksa tätä enää. Tarinani loppuu tähän, vaikka ollaankin vasta alussa.

Olen ollut hereillä jo muutaman kuukauden ja kaverin, ihan vitsillä, laittama hirttoköysi näyttääkin yhtäkkiä kutsuvalta, liiankin. Skenaario on liian dramaattinen ja samalla teatraalisen kaunis. Olen valinnut itsemurhabiisin, se soi taustalla jatkuvalla syötöllä. Kohta mä en enää kuule mitään, vaan toistan biisin sanoja mantrana, sekin hetken kuluttua haihtuu tyhjyyteen, elämäni hulluuteen. Päätän, minä teen sen.

Kuinka kaunis oli se aurinkoinen ja lämmin alkusyksyn päivä, jolloin astelin iloiseen ja reippaaseen tahtiin hartioillani ekaluokkalaisen liian iso ja painava reppu. Näin, miten linnut laulavat ja kukat kukkivat ympärilläni. Kuinka olikaan kaunis se sävel, jota hyräilin matkalla kotiin. Hyppelehdin, tanssahtelin ja astuin kotiovesta sisään. Se, että vanhemmat eivät enää tulleet toimeen, jäi huomaamatta. Vielä hetken, tämän hetken vielä, antakaa pojalle, lapselle, mahdollisuus nauttia täysin rinnoin viattomuudesta ja elämän kauneudesta.

Totuus näyttää naamansa. Isän leikkivät sormet kynttilän valossa. Varjosta nousee lintu, lähtee juoksemaan jänis. Ne hetket tuovat jo rakoilevan perheen vielä hetkeksi yhteen. Talo täyttyy puhtaalla lapsen naurulla. Hetkeksi unohtuu, että talossa ei ole juokseva vettä ja jatkuvat sähkökatkokset ovat jokapäiväisiä. Hetkeksi unohtuvat ikkunoiden takaa kuuluvat ihmisten kiroukset, huudot, räjähdykset ja laukaukset. Kesän lämmön tullen nenään iskee mätänevän ruumiin haju.

Ympäristö ja elämän karut kasvot ovat kuin luja isku munuaisiin. Oranssia ihoa myöten valuvat kärsimyksen hiet. Vieroitusoireiden hiki haisee tietynlaiselta. Otsa kiiltää kuin mikäkin tähti Punatorilla. Keho tuntuu siltä, kuin sitä olisi tallonut kokonainen pataljoona. Ruhjotulta, raiskatulta ja lopen uupuneelta. Järki sanoo, että hei nyt loppu, mutta keho vaati omansa, oman lääkkeensä. Aluksi saatu turvan ja lämmön tunne muuttui ajan mittaan pirulliseksi seuralaiseksi. Miten? Miten mä pääsen tästä ahdingosta ulos? Sanokaa joku jotain! Miten? Kuinka moneen oven pitäisi koputtaa, että joku niistä aukeaisi, edes vähäsen.

Minä tarkoituksella uhmasin kohtaloani. Flirttailin kuoleman kanssa. "Toi jätkähän on ihan seinähullu", kuulen jonkun sanovan selkäni takana. Huomasin, että ihmisiä alkoi kadota ympäriltäni. Poikien ja tyttöjen äidit saivat suru-uutisia päivittäin. Mikä on vapauden hinta ja kenen on maksettava verot? Uudessa Virossa, vapaassa maassa, taudit riehuvat ja vankilat ovat täynnä ihmisiä samalla lailla niin kuin silloin Stalinin hirmuvallan aikoihin. Minä kysyn vielä kerran, mikä on vapauden hinta?

Mun on päästävä tästä kaaoksesta irti hinnalla millä hyvänsä. En halua, että mun äiti saa joku kerta suruviestin, että hänen poikansa on löytynyt jostain kellarista.

Saavuin Suomeen kesän alussa. Soitin monelle takaisin kotiin. Puhelun lopuksi tuli aina, että muistatko ton ja ton. Noh, se on kuollut. Joka ikinen kerta. Se on kuollut ja toi on kuollut. Tuli syksy ja ainoa, joka soitti mulle enää, oli mun äitini. Hänkin sanoi: "Muistatko ton? Noh, se on kuollut."

Silmukka. Minä katson edessä olevaa silmukkaa. Päätin, minä teen sen. Joku koputtaa. Aluksi hiljaa, sitten lujempaa ja lujempaa. Se sama kaveri on oven takana, joka laittoi hirttoköyden alun perin roikkumaan. Hän reagoi suunnitelmiini sanomalla: "Ei, ei, mä vaadin lisää dramaattisuutta, teatraalisuutta, runollisuutta, sanomaa, iskun voimaa." Minähän innostuin ajatuksesta huolella ja unohdin kokonaan, mitä olin tekemässä. Silloin, kun kyseinen kaveri ilmestyi oveni taakse, olin kirjoittamassa viimeistä viestiäni sytkärillä kattoon: ÄITI MINÄ OLEN TULLUT... "Hulluksi" jäi kirjoittamatta.

Tiedän, että mulla on oma suojelusenkeli. Olen taistellut tieni takaisin ihmisten luo. Helppoa? Ei missään tapauksessa. Kannattiko? Aivan varmasti.

- Tim