Vapaus on tavoittelemisen arvoista

Synnyin Lapissa ruska-aikaan 1970-luvulla. Varhaisimmat muistoni liittyvät kesään, perhosiin ja veljeeni. Isälläni oli puutyöliike, joka vei paljon aikaa, ja äitini oli töittensä lisäksi harrastuksissaan kirkon parissa, joten veljeni joutui huolehtimaan minusta suuren osan ajastaan jo lapsena. Muistan elämäni hyvin onnellisena kouluikään asti, jolla on varmasti ollut vaikutuksensa myöhempiin vaiheisiin elämässäni.

Kouluiässä alkoivat elämäni ensimmäiset haasteet. Sekä koulussa, että kotona tapahtui asioita, jotka loivat otollisen maaperän tuleville ongelmille. Aloin juoda ja polttaa tupakkaa ollessani 14-vuotias. Kännissä ollessani huomasin pelkojeni väistyvän, yksinäisyyden ja erilaisuuden tunteet katosivat, ja sain valheellisen kokemuksen siitä, että kaikki on hyvin.

17-vuotiaana muutin vanhempieni kanssa Uuteenkaupunkiin. Paras ystäväni seurasi perässäni vuoden päästä, ja muutimme yhteen. Se oli hetki, jolloin päihdeongelma sai kunnolla tilaa kasvaa ja kehittyä. 18-vuotiaana pilvi ja rauhoittavat tulivat kuvioihin. Jo Ukissa asuessani sain ensimmäiset kokemukseni seksuaalisesta- ja parisuhdeväkivallasta.

24-vuotiaana muutin Helsinkiin väkivaltaisen miehen luokse asumaan, ja elämäämme kuuluivat myös päihteet. Vuoden seurustelun jälkeen muutin omilleni, ja kovemmat huumeet tulivat kuvioihin, vaikka käyttö olikin vielä satunnaista. Kävin töissä, mutta vietin kaksoiselämää. Toiseen elämääni kuuluivat olennaisena osana päihteet, ja myös pari väkivaltaista suhdetta kävin läpi Helsingissä asuessani.

Tapasin sielunkumppanini alkuvuodesta 2010. Menimme kihloihin hyvin nopeasti. Se oli yhtä aikaa elämäni parasta aikaa siihen mennessä, mutta myös kamalinta. Olin itse ensimmäistä kertaa selvin päin pitkiä jaksoja, mutta miesystävälläni oli vaikea alkoholiongelma, joka piti otteessaan, laittoi valehtelemaan ja pettämään lupauksia.

Muutimme Tampereelle vuonna 2011, suunnitteilla uusi alku. Mutta paikkakunnan vaihdos ei kuitenkaan ollut se ihmeiden tekijä, ja helmikuussa miesystäväni sain haimatulehduksen ja kuoli. En osannut käsitellä suruani lainkaan, enkä tajunnut, kuinka koskaan asiasta selviän. Niinpä aloin jälleen käyttää päihteitä, tällä kertaa suonensisäisiä. Käyttöni oli ensimmäisestä hetkestä päivittäistä.

Vuonna 2015 olin pari kuukautta seurustelusuhteessa, ja tulin raskaaksi. Lähdin ystäväni luokse maalle vieroittautumaan päihteistä, mutta kenellekään en ongelmastani kertonut, enkä hakenut apua. Lapsen isä ei ottanut hyvin uutista, etten halua suhdetta lapsesta huolimatta, ja teki minusta lastensuojeluilmoituksen. Menin vapaaehtoisesti Päiväperhoon kuukautta ennen lapsen syntymää. Päiväperho on paikka, jossa on kriisiosasto päihdeongelmista kärsiville perheille, sekä perhekuntoutus. Olimme lapseni syntymän jälkeen Päiväperhossa kuntoutuksen puolella vielä pari kuukautta ja palasimme kotiin.

Repsahdin melkein heti, ja palasimme takaisin Päiväperhoon. Sosiaalitoimi vaati laitoskuntoutusta minulle, mutta Tampereen kaupunki ei sosiaalitoimen lausunnoista huolimatta suostunut maksamaan meille lapsiperhekuntoutusta. Halvemmaksi olisi tullut vauvan sijoittaminen siksi aikaa kun olen itse kuntoutuksessa. Niinpä lainasin 9000 euroa siskoltani ja lapseni kummisedältä, ja lähdimme Kauniaisiin Myllyhoitoon, missä tuolloin oli myös lapsiperhekuntoutus. Olin kynsin hampain selvin päin puolisen vuotta, kunnes repsahdin jälleen. Ostin kadulta Lyricaa ja buprea ja oikeutin sen sillä, että jaksan olla parempi äiti. Uskoin tähän myös itse täysin.

Heinäkuussa 2017 jäin kiinni. Lapseni sijoitettiin ensin kiireellisesti, ja otettiin sitten huostaan. Putosin pohjalle mustaan, pimeään, kylmään kuoppaan, josta en nähnyt minkäänlaista ulospääsyä. Ensimmäiset puoli vuotta, ensin Vipusella 5 viikkoa ja sen jälkeen kotona ollessani, olin kuollut ja helvetissä. Suunnittelin itsemurhaa, mutta jossain kuulin pienen äänen muistuttavan minua jatkuvasti, etten voi tehdä sitä lapselleni.

Alkuvuodesta 2018 minä nousin. Tajusin, että ilman taistelua en lastani takaisin saa. Palkkasin erinomaisen asianajajan ja lähdin hoitamaan itseäni. Kävin päihderiippuvuus sairautena -ryhmän kaksi kertaa. Olin mukana erilaisissa hankkeissa ja päihdetapahtumissa ympäri Suomen. Luin itseni vertaisohjaajaksi. Olin menettänyt suojaukseni, ja tästä johtuen, puhtaassa tuskan tilassa ollessani jouduin kohtaamaan kipeitä asioita, joita olin aiemmin paennut ja saanut kiellettyä itseltäni. Hätä lapsen voinnista, pohjaton kaipaus ja ikävä olivat jokapäiväisiä. Mutta alun sekunnin väleistä aloin päästä minuutin väleihin, tunnin väleihin jne. kunnes tuska oli siedettävää. Siedettävän siitä teki myös se tosiasia, että minä tulisin saamaan lapseni takaisin. Toista vaihtoehtoa ei edes ollut.

Tammikuussa 2019 pääsin KEIJO-hankkeen kokemusasiantuntijakoulutukseen, josta valmistuin maaliskuussa. Samassa kuussa pääsin lapseni kanssa perhekuntoutukseen Kotoraittiin puoleksi vuodeksi. Siitä päivästä, kun lapseni tuli takaisin, koin elämäni vasta ensimmäistä kertaa alkaneen. Siitä lähtien olen hymyillen ottanut vastaan arjen tavallisia haasteita, ja nauttinut niistä. Kotoraitissa ollessamme kasvoin hurjasti myös äitinä.

Kotiin palasimme syyskuussa. Siellä olemme viimein yhdessä viettäneet maailman parasta lapsiperhearkea. Sanotaan, että yksinhuoltajuus on rankkaa. Minä sanon, että elämä ilman lasta on helvettiä, ja yksinhuoltajuus siihen verrattuna lastenleikkiä.

Lokakuussa aloitin Keijossa kokemusohjaajana, ja siellä siis olen vieläkin.